Kotavaellus Saariselälle 2013

Matkakertomuksia

Elo-syyskuun vaihteessa kävimme kolmen hengen porukalla nauttimassa Saariselän maisemista viikon mittaisella kotavaelluksella. Ja nautintoa se totisesti oli, sillä tämän kaltaisia vaellussäitä harvoin osuu kohdalle!

Seuraavat kuvat saattavatkin antaa hiukan vääristyneen kuvan vaeltamisesta ja pohjoisen luonnon todellisuudesta…

Mutta aina kannattaa toivoa että toinenkin tämän kaltainen viikko osuisi omalle kohdalle.

Samalla tämä kuvagalleria olkoon myös kiitoksena menneestä vuodesta kaikille Teille Juuvin käyttäjille – sekä muuten vain tuleentuijottamiseen hurahtaneille!

JUUVI TOIVOTTAA KAIKILLE
HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2014!

Aittajärveltä erämaahan lähtevän tulee ensin pestä jalkansa - Suomun ylitys tapahtuu kahlaamalla.

Kohti Sokostia

Aloitimme jotoksemme Saariselälle pohjoisen suunnasta Aittajärveltä, Suomujoen varresta. Tästä suunnasta pääsee varsin nopeasti komeille tunturialueille, ilman pitkiä lähestymismarsseja metsämaisemissa. Heti alussa täytyy kuitenkin jalat kastella – Suomujoki ylitetään kahlaamalla. Tällä kertaa ei juuri tarvittu joen yli viritetyn vaijerin tukinaruja – mutta korkean veden aikaan niistä ottaa mielellään tukea!

Ensimmäisen yön vietimme Maantiekurun tulipaikalla – muutama kilometri Suomun varresta etelään. Suorantaisen pikkupuron varressa olevalla leiripaikalla riitti polttiaisia ym. ei-toivottuja vieraita, mutta tulet kodassa pelastivat mukavasti ensimmäinen iltamme.

Tulipaikalta olisi mahdollista lähteä lähes heti nousemaan korkeammalle tunturiin, Kuotmuttipäälle ja siitä pienen satulan kautta Kaarnepäälle. Näin Saariselän pohjoisten tunturien rinteistä pääsisi nauttimaan jo hyvin pian autolta lähdettyä. Nyt kuitenkin säästelimme jalkojamme ja jatkoimme ”virallista” valtaväylää eli Maantiekurua etelään aina Pälkkimäojan laavulle asti.

Laavun ympäriltä sekä Pälkkimäojan vartta alaspäin seuraamalla löytyy hienoja tasaisia hiekkakenttiä ja hyviä leiripaikkoja. Niinpä mekin pystytimme leirimme laavun lähelle, ajatuksena tehdä seuraavan päivän reissut vain pienellä kevyellä rinkalla, maisemista nautiskellen.

Sitten leiri pystyyn ja mieleisiin iltapuuhiin. Polttopuita teimme liiterin tarpeista - Juuvilla keittelyyn ei montaa halkoa kulu.

Pälkkimäojalta suuntasimme seuraavana aamuna kohti Sokostia. Laavun kaakkoispuolella nouseva Apujoukkojenvaara onkin todella mukava reitti Saariselän korkeimmille huipuille – nousu on tasaista ja melko loivaa. Ja jos ei aivan viivasuoraa reittiä valitse, pystyy välttämään pahat kivikotkin lähes pohjoiselle huipulle asti. No – pohjoisen ja eteläisen huipun väli onkin sitten pelkkää rakkakivikkoa – samoin Jaurutuskurun eteläpuolinen reitti josta yleisimmin noustaan Sokostille.

Me söimme eväitä tuulelta suojassa huipun kivikoiden takana. Tauon ajaksi jostain löytyikin pilviä, jotka peittivät näkyvyyttä, mutta heti laskeuduttaessa taivas taas kirkastui. Alempana tuulikaan ei vaivannut – ja sää oli niin lämmin että makailimme hetken varvikossa nautiskellen Luiron laakson hiljaisuudesta…

Kun Pälkkimäojalla oli meitä odottamassa valmis leiri, oli mukava palailla takaisinpäin kiireettömästi – nauttien ilta-auringosta ja sen värjäämästä ruskamaisemasta. Paluumatkalla ihailimme myös Luiron laakson pohjoispäässä sinertävinä kohoavia rinteitä. Joukhaispää ja Lupukkapää – niille menisimme huomenna.

Saariselka_2013-21-2

Tuttu aamunäkymä tällä epätavallisella vaelluksella...syksyisen kuulas aamuaurinko kiipeää tunturien takaa kurkistamaan kotaamme.

Luiron laakso uudesta suunnasta

Kolmaskin vaelluspäivä nousi kauniin aurinkoisena! Monien vesisateiden ja +2 asteen lämpötilojen ryydittämien reissujen rinnalla tällainen täydellisyys tuntui unelta. Saimme nauttia pohjoisen aamun raikkaista valoista, ilta-auringon lämpimän oranssista sävyistä – ja esteettömästä näkyvyydestä huipuilla.

Pälkkimäojalta suuntasimme nyt aamuiset askeleet Pikku Luirojärven pohjoispuolitse ensin sen taakse, ja sieltä kohti Lupukkapään ja Joukhaispään välistä satulaa. Nousu oli yllättävän mukavaa maastoa, vain loppumatkasta löytyi jonkin verran rakkakivikkoa. Tällaisessa säässä ja ilman rinkkoja sekin oli yhtä juhlaa.

Mustikat rytmittivät kulkemista kaikkialla – kävely oli välillä hidasta kun ei hennonut astua täysien mustikkavarpujen päälle vaan ne täytyi syödä ensin tyhjäksi.

Aamuisella tunturin rinteellä oli täysin tyyntä ja hiljaista. Sieltä aitiopaikalta oli vaikuttavaa seurata lintuperspektiivistä Luiron laakson elämää. Luirojärven suunnasta alkoi kuulua ensin vaimeaa toitotusta – kohta tummaa havumetsää vasten vilahtelivat kahdet valkoiset siiveniskut – seurasimme yläviistosta koko matkan kuinka joutsenpariskunta siirtyi Luirolta vajaan viiden kilometrin matkan laskeutuen aamupalalle suojaisalle Pikku Luirojärvelle. Kevyesti ja arvokkaasti.

Kun taas me… No niin – me jatkoimme hidasta nousuamme.

Aitiopaikalta seurasimme kuinka joutsenpariskunta siirtyi Isolta Luirolta Pikku Luirojärvelle, laskeutuen sinne aamupalalle.

Joukhaispään ja Lupukkapään satulassa oli KUUMA! Ja aivan täydellinen taukopaikka. Sokostin huiput ja kirkas Luiro näköalanamme nautiskelimme lepohetkestä ja eväistä. Molemmat maistuivat.

Satulasta on Joukhaispäälle vain pieni nousu – ja jokaisen metrin arvoinen! Tämä huippu on ehdottomasti käymisen arvoinen paikka, täältä koko Luiron laakso levittäytyy komeana panoraamana silmien alle. Ilmatilaa riittää – tekisi mieli lentää…

Korppien raakuna paljastaa huipun lounaispuolelta kohoavan tumman hahmon: vanha merikotka antaa meille mieliinpainuvan lentonäytöksen keräten hitaasti korkeutta syysauringon kuumentamien tunturirinteiden päällä. Kunnes päättää lähteä kotiin, kohti etelässä siintävää Lokkaa ja sen kalavesiä.

Tällaiselta huipulta ei malttaisi lähteä pois. Mutta onneksi matka jatkuu vielä Lupukkapäälle – nappaamme satulasta rinkan mukaamme ja alamme kavuta syksyn värjäämää tasaista mutta jyrkkää rinnettä – välillä pysähtyen ja huokaillen takana avautuvalle maisemalle.

Lupukkapään huippua paremmin mieleen jää kuitenkin huipusta koilliseen oleva tunturilampi. Korkealla kivien ja avokallioiden keskellä on kirkas lampi – kuin maailman reunalla, taustanaan sinisinä polveilevia tuntureita.

Leiriin on kuitenkin matkaa – täältäkin paratiisista on siis lähdettävä. Paluumatka onkin kivikkoisempaa ja alempana pehmeää maastoa – päivästä väsyneet jalat ehtivät protestoida moneen otteeseen ennen kuin oma kota kullan kallis viimein tulee näkyviin.

Halkoja tuli tehtyä hiukan liikaa...siis jätimme Juuvi-puut odottamaan seuraavaa tarvitsijaa.

Superruokaa ja flavonoideja

Seuraavana aamuna oli viimein vuorossa leirin purkaminen. Aioimme siirtyä Pälkkimäojan varresta Siliäseljän yli kohti Paratiisikurua. Tätä reittiä emme olleet alunperin suunnitelleet, mutta koska säidenlaatija näytti nyt suosiolliselta, halusimme kokeilla onneamme vieläkö nämäkin klassikkokohteet saisimme nähdä samalla reissulla hyvissä olosuhteissa.

Ja mustikkaa oli kaikkialla…rinkat selässä poimiminen oli hiukan työläämpää, mutta ohi ei voinut kävellä. Karttuipahan taas arvokkaita flavonoideja!

Siliäselkä on nimensä mukainen – tasaista tunturinlakea oli ilo kulkea. Nyt oli sää hiukan harmaampi – mutta viileämpi ilma oli vain tervetullutta hikoilevaa rinkkaa kantaessa.

Kuivuneen sulamisvesiuoman rinteestä haimme tuulensuojaa evästauollemme – kotoisa taukohetki vietettiin karussa ympäristössä kivikon keskellä.

Lumipäältä ja Paratiiskurusta laskevien ojien varret ovat hauskan näköistä kumpuilevaa soramaata – ja täälläkin jokaisesta kurusta ja notkelmasta sai varmasti syödä suunsa siniseksi mustikoita. Suuria ja makeita – ja helppoja kerätä lähes seisoallaan jyrkistä rinteistä.

Seuraavaksi leiripaikaksi löytyi tällä kertaa tasanne hiukan jokivarresta ylöspäin, suunnilleen joen itäpuolella kohoavan Hattupään kohdalta. Kota pystyyn, kamppeet sisälle ja ”halontekoon”.

Lähimaastosta keräilimme maapuita ja kelo-oksia illan ja aamun tarpeiksi – kunnes nopeasti alkanut sade ajoi meidät kotaan suojaan. Sade ei kuitenkaan meitä kiusannut kuin vartin verran – juuri sopivasti leppoisaan torkahteluun kodan suojassa sateen ropistessa kankaaseen.

Käyttövettä kannoimme vesisäkillä leiriin, joten kaikki tarpeellinen oli lähellä. Ruuan jälkeen loppuilta kului marjoja keräillen, joessa peseytyen, lisää puita pilkkoen ja tulistellen…eikä meistä kukaan muuta kaivannutkaan.

Täydellistä.

...ja iltateen jälkeen ei olekaan muuta pakollista hommaa kuin hammaspesu, tuleentuijotus...ja...zzz...

Mustikat koristivat myös aamupuuroa - näillä jaksaa, sinne seuraavaan nälkään asti.

Paratiisista Pirunportille ja takaisin

Kirkas aamuaurinko alkoi kurkkia Hattupään yli, herättäen meitä aamupalalle ja matkaan kohti Paratiisia. Lumipäältä tulevassa jokiuomassa viileä tuuli piti meidät liikkeessä, mutta jo Paratiisikuruun käännyttäessä alkoivat päivän sävelet taas selvitä – aurinko paistaa ja maisema kylpee herkullisissa väreissä!

Paratiisin putouksella tapasimme kaverin joka aikoi viipyä Saariselän erämaan maisemissa kolme viikkoa. Matka oli vasta alussa – mahtaisikohan yhtä hyvä onni suosia häntä säiden suhteen?

Paratiisikurun sivua nousimme yhdelle Saariselän korkeimmista; Ukselmapäällä silmittelimme sinertävän erämaan suuruutta taas joka suuntaan. Navakka tuuli ajoi meidät kuitenkin pian alaspäin kohti Pirunporttia.

Pirunportti ja siitä aukeavat näkymät vaikuttavat joka kerta – eikä vähiten nyt kuulaassa syyspäivän valossa. Molempiin suuntiin portista näkyy Saariselälle ominaista mieltä kiehtovaa maisemaa: tunturien kauniita ja harmonisia kaaria, jotka päätyvät alarinteillä metsäisiin kurujen taitteisiin.

Pirullista – kumpaan siis kannattaisi lähteä? Itä-kaakko -suunnalla houkuttelevat Muorran laakson metsäiset maisemat – luoteen puolella maisema viettelee Ukselmakuruun katoavan puron muodossa.

No, meidän leiri on Ukselmakurun puolella, joten sinne palaamme.

Kiireetön kahvitauko kuitenkin vietetään ensin kurun yläosassa tulistellen. Pari kourallista mukana kannettuja kelo-oksia riitti hyvin keittämään kahvi- ja teevedet tässä maisemaravintolassamme.

Paluumatkalta poimimme ylempää tunturin rinteiltä vielä vaihtelun vuoksi puolukoita iltaruuan kyytipojaksi – ettei vallan kyllästytä niihin mustikoihin.

Leirimme on jo vaipunut takana olevan tunturin varjoon - mutta joen vastaranta kylpee vielä kultaisessa aurinkokylvyssä.

Lähtöitkuja vailla

Joka reissulla se sitten lopulta on edessä. Se hetki kun tajuaa että nyt nokka kääntyy kohti autoa, eikä enää ole mahdollista suunnitella uusia ketunlenkkejä.

Mutta harvoin kotiinlähtö on ollut näin helppo hyväksyä – niin paljon olemme nähneet lyhyessä ajassa ja ihanteellisessa säässä. Toisaalta yhtä harvoin on reissun jälkeen jäänyt yhtä kova polte palata takaisin – yleensä paluumarssi sadekelissä on helpottanut auton kynnyksen yli astumista…

Tällä kertaa saimme jatkaa vielä viimeisetkin päivät kirkkaissa maisemissa.

Sarviojan varressa ja Kaarnepään eteläkärkeä ylittäessä tajusimme miten ruska oli edennyt menneen viikon aikana. Tulopäivien orastavat kellerrykset tunturirinteiden koivikoissa olivat nyt puhjenneet täyteläisen keltaiseen lehtimereen.

Pian yksikin myrskypäivä riipisi tätä maisemaa alastomaksi – nyt kaikki lehdet olivat vielä kiinni puissa, meidän silmiemme ilona.

Sen verran vielä taistelimme arkeenpaluuta vastaan että vietimme viimeisen yön Helanderin kotajärven rannalla – siis melkein Suomujoen vastarannalla autoon nähden.

Aamulla sitten ehdimme huolestua että joudummeko sittenkin pukemaan sadevaatteet myös tällä vaelluksella – heräsimme vesisateeseen!

Ennen yhdeksää sade kuitenkin lakkasi – ja autolle kävelimme kirkkaassa auringossa.

Ja siinä värityksessä Suomujoki ja Aittajärvi myös nyt kaamoksen keskellä palaavat mieleen: Kirkkaita punaisia ja keltaisia ruskan sävyjä…tummaa metsänvihreää varjoisalla vastarannalla…voimakasta sinistä joen virtauksessa.

Upea paletti.

Saariselka_2013-98