Talven odotusta hiljaisella Oulangalla

Matkakertomuksia

Syksyn toinen pohjoiseen suuntautunut reissuni ajautui taas myöhäiseen ajankohtaan. Lumi oli jo ehtinyt maahan kun kannoin rinkkaani Koillismaan hiljaisuuteen – kohti Oulangan jokiuomaa.

Kauaa en aikonut reissussa edes olla – mutta kokemuksesta tiesin että lyhytkin retki keskelle talveen valmistautuvaa erämaata pysäyttää omat sisäiset kellot.


Heti Kuusamon tieltä lähtiessä matkan tekoa hidastivat syysmyrskyn jäljet – lohduttoman näköinen savotta oli pakko kiertää kaukaa latvusten kautta, läpi ei kannattanut rinkan kanssa lähteä punnertamaan.

Lähdin liikkeelle vasta iltapäivällä, joten lokakuun viimeisen päivän valoa ei ollut tarjolla moneksi tunniksi. Niinpä heti alkuun hätäpäissäni hankin itselleni pikkupakkasessa hyvän hien – koska halusin ehtiä Ristikalliolle edes jonkinlaisessa valossa…

Edellisten päivien vesisateiden jälkeinen pakkanen sai lumen pinnan rouskumaan äänekkäästi jalkojeni alla. Minun kulkemiseni olisi kuullut jo kaukaa – mutta eipä täällä ollut ketään kuuntelemassa. Vain muutamat porot katselivat myöhäistä vaeltajaa kysyvän näköisenä: ”Mitä nä täällä?”

Ristikallio lepäsi pilvimaton alla. Ehkä iltakin jo hiukan hämärsi. Taivaanrannalla kajasti vain kapea riekale auringon värjäämiä pilviä – muuten melankolinen sinisyys alkoi taas vallata maiseman.

Jatkoin muutamien fotojen jälkeen kohti Puikkokämppää. Kun Puikkokämpän kohdalla valoa kuitenkin tuntui riittävän vielä kävelyyn, päätin jatkaa kohti Taivalköngästä. Minua kiinnosti nähdä Oulankajoki ja sen kosket näissä alkutalven valoissa ja väreissä – tai värittömyydessä.

Jylhän kallion juurella kaksikerroksinen autiotupa toivotti minut tervetulleeksi. Tai eihän se tupa mitään virkkanut. Tällaiseen paikkaan kun eivät kuulu turhat löpinät.

Hiljaisten hirsiseinien sisälle kantautui vain könkään unettava tuhina, enkä välittänyt edes katsoa kellosta miten aikaisin kömmin makuupussiini…

Aamulla herätessä arvailin paljonko kello olisi. Kameran kello taisi olla monta vuotta vanhassa kesäajassa – puhelinta en halunnut käynnistää. Lopulta tyydyin vain seurailemaan päivän valkenemista. Ei huvittanut edes pitää otsalamppua päällä, vaan ihailin ikkunasta avautuvaa hiljaisen sinistä maisemaa.

Ja jotta maisema tuntuisi vieläkin hiljaisemmalta, taivaalta oli alkanut valua kaiken äänen vaimentavaa pehmyttä pakkaslunta.

Kosken kuohut ja lumihiutaleiden täplittämä maisema houkuttelivat minua liikkeelle kameran kanssa. Vaikka ei sillä kameralla ja kuvillakaan onneksi enää niin väliä ollut.

Kiertelin kiireettä koskien rantoja ja kallioita. Kävelin läpi kaikki kolme riippusiltaa. Ja muistelin millaiselta täällä näytti viisi vuotta sitten. Sillä vaelluksella, jolla satoi vettä joka päivä. Ja kun kaikki polttopuut olivat märkiä ja nuotiot savuttavia…

Kuvailun ja kuljeskelun jälkeen otin hiukan päättäväisemmän suunnan kohti Oulangan yläjuoksua. Savilammen kämpälle ei olisi kovin pitkä matka, ja sinne saisin illaksi myös seuraa.

Metsäisessä maisemassa muutaman kilometrin matka taittuikin nopeasti, ja kämpällä kaivelin rinkan taskusta hiukan purtavaa. Ajatuksenani oli lähteä vielä Oulangan kanjonin varteen kameran kanssa.

Evästauon aikana pilvikerros olikin auennut sen verran että jossain ylhäällä kynttiläkuusten latvoissa kuvittelin näkeväni jo muutakin väriä kuin sinistä ja harmaata.

Kiirehdin pitkiä portaita kiiveten kohti kanjonin reunaa, jos vaikka saisin talteen muutaman aurinkokuvankin. Kauaa ei valoilmiö kuitenkaan kestänyt – taisivat olla vain mailleen painuvan auringon viimeisiä kurkistuksia pilvimaton alle.

Kanjonin reunalta palattuani kuljeskelin vielä hetken jokivarressa, yrittäen etsiä sieltä jotain kuvattavaa. Mutta mitä suotta.

Kämpän hiljaisuus ja kaminan mukava lämpö vetivät pian pidemmän korren. Ja sitä kiireettömyyttähän tänne olin alunperin tullut etsimäänkin.

Illaksi sain kämpälle seuraa. Lyhyemmän matkan kävelleillä vieraillani olikin repussaan gourmet-aterian ainekset: reppuselässä kulkenut hirvi haudutettiin kermassa, ja seurakseen se sai lohkoperunoita.

Tehokas unilääke ulkona vietetyn päivän päätteeksi…

Seuraavana päivänä oli jo ajatuksena palata hiukan lähemmäs sivistystä.

Kämppävieraani palasivat autokyydillä Hautajärvelle, minä jatkoin pohjoista kohti kävellen vielä pitkin Karhunkierrosta. Taivalkönkäältä ylöspäin polku olikin ollut minulle aiemmin kävelemätöntä.

Tällä samalla reissulla minä halusin nähdä myös Savinajoen oudon erikoisuuden – itsepäisenä kohoavan Rupakiven keskellä syrjäistä erämaajokea.

Täyttä auringonpaistetta ei kuitenkaan riittänyt tällekään päivälle. Kelmeä alkavan talven valo värjäsi maisemia niin niukoilla sävyillä, että niitä oli lähes mahdoton saada esiin valokuvissa.

Jos ei maisema ollut sininen aamun tai illan hämäryydestä, se oli lähes mustavalkoinen.

Tai jospa minä olinkin viimein onnistunut kääntämään kelloani taaksepäin.

Kiireettömään, mustavalkoiseen aikaan.